Mitä kuuluu – Palaanko saarelle, jäänkö Suomeen vai tiedänkö sitä itsekään

Mitä synkemmäksi, sateisemmaksi ja värittömämmäksi maisema maalautuu syksyn edetessä, sitä ahdistuneemmaksi tunnen toisinaan taas itseni. Huomaan makaavani lattialla, tuijottavani kattoikkunoista väritöntä taivasta ja miettien miten elämä jättikään minut tähän näin alastomana makaamaan. Se kaikki mitä viime talvena jätin taakseni, on jälleen takaisin elämässäni.
 

 
Muuttolinnun lailla tahtoisin jo niin kovasti lennähtää lämpimään ja takaisin siihen uuteen, jännittävään elämääni. Jättää kaikki jälleen taakseni ja valloittaa maailma pieni askel kerrallaan. Nauraa aamuisin auringonsäteiden kanssa kilpaa, pyyhkiä hämähäkinseittejä naamaltani viidakkopolkua kävellessäni ja kastaa varpaat lämpimään meriveteen. Haluaisin toivottaa asiakkaille mahtavaa huomenta, ojentaa kookoksen aamupalalla, hypätä veneeseen ja osoittaa sormella suuntaan, jossa viimeeksi näin delfiinien hyppivän. Haluaisin nauraa hupsulle elämälleni kaatosateessa viidakossa, pelätä krokotiileja joella ja kuunnella paikallisten tarinoita kokkailun lomassa.
Haaveistani poiketen makaan kuitenkin tässä värittömän taivaan alla ja pelkään muuttuvani itsekin pian ympäristön mukana yhtä värittömäksi.
 

 

 
Apua! Kuulostanko noin surulliselta pääni sisällä?! Näin dramaattiselta minusta kyllä toisinaan tuntuu, mutta onneksi nuo värittömät ajatukset eivät saa minua pauloihin aivan joka päivä. Totuus on kuitenkin se, että luulin minun olevan jo Indonesiassa jatkamassa elämääni ja päivittelemässä kuulumisia korallipuutarhasta. Sen sijaan kirjoittelen tätäkin päivitystä harmaana marraskuisena päivänä ja katson hiljalleen tummuvaa taivasta sekä lähestyvää saderintamaa. Tiedän, että en ole näiden ajatusten kanssa todellakaan ainoa. Meidän jokaisen elämä on jollain tavalla saanut oman osansa tästä pandemiasta ja sen vaikutuksista.
 

 
Vaikka aloitus kuulostaakin maailman synkimmältä, on kuitenkin pääpiirteittäin kaikki asiat tällä puolen ruutua kuitenkin hyvin. Henkisesti rankan kesän jälkeen palaset omassa elämässä ovat loksahdelleet paikalleen ja muutoksiin on totuttu mainiosti. Omat rakkaat ystävät ovat tuuppineet minua eteenpäin ja suurista muutoksista huolimatta kaikki tämä tuntuu siltä, kuin se olisi tarkoitettukin tapahtuvan. Olen saanut kesän ja syksyn aikana haalittua ympärilleni myös paljon uusia ihania ihmisiä, jotka ovat sanoillaan tai teoillaan saaneet minut jälleen tuntemaan itseni eläväiseksi. Kiitos teille ihanat siellä. <3
 

 
Moni on kysellyt instagraminkin puolella minulta tulevaisuuden suunnitelmista ja aikomuksestani palata takaisin saarelle. Pitääkin tässä kirjoittaessa samalla varmaan koputella puuta, sillä totta kai minulla on toiveissa palata takaisin Indonesiaan vielä joulukuun lopussa. Työviisumini vanhenee tammikuussa ja uutta viisumia varten pitää minun olla henkilökohtaisesti sitä sieltä virastosta hakemassa. Moni on myös ihmetellyt sitä, että aionko tosiaan lähteä yksin takaisin ja kauhistellutkin aikomuksiani. Lähtemättä jättäminen sen takia, että lähtisin täysin yksin, ei ole minulle missään vaiheessa ollut vaihtoehto. Onhan tämä ollut aina minun haaveeni ja sellainen asia, jonka olen valmis toteuttamaan muista ihmisistä riippumatta. En ole ikinä minkään muun asian takia uhrannut näin paljoa ja taistellut sen onnistumisen eteen. Olen vihdoin löytänyt sellaisen työn, josta pidän ja jota varten herään jokaisena aamuna hymyssä suin. Tuntuisi kamalalta luopua unelmastani ja jäädä tähän Suomi arkeen porskuttamaan eteenpäin asioiden parissa, joista en niin välitä.
 
Jokaisella meistä on erilainen polku edessämme ja vuosi vuodelta minusta on vain alkanut tuntumaan aina vain enemmän siltä, että minun polkuni kulkee levotonta mutkittelua pitkin maailmalla.
Väittäisin siis, että en ole myöskään ikinä aikaisemmin ollut yhtä onnellinen kuin olin tämän koko alkuvuoden. Jokainen joka seurasi matkaani on varmasti nähnyt sen onnen ja ilon mikä kasvoillani oli joka ikinen päivä.
 

 
Elämää ei tällä hetkellä kuitenkaan voi viikkoa pidemmälle suunnitella ja olenkin tätä lähtöä siirtänyt tämän syksyn aikana jo monta kertaa. Uskaltaako siis tästä lähdöstä vielä edes tosissaan haaveilla, kun Euroopankin tilanne on tällä hetkellä näin arka. Toki minun lähtöni ei riipu muusta kuin lentokoneiden aikatauluista, mutta silti mitä tahansa voi vielä tapahtua ja suunnitelmat muuttua ainakin sata kertaa. Joten toivotaan parasta, mutta pelätään salaa tietty pahinta.
 
Tällä hetkellä Indonesia ei myönnä uusia turistiviisumeja, mikä tietysti vaikuttaa myös omien töiden alkamiseen. Niin kauan kun ei ole asiakkaita, ei minullakaan ole varsinaisia töitä. Alkuvuoden tapahtumat tulevat pitkälti sitten näyttämään miten ja minne minunkin elämä asettuu. Voihan sekin olla mahdollista, että käyn vain hakemassa uuden viisumin ja palaan takaisin Suomeen. Toki tietysti toivon, että ensi vuonna pystyttäisiin avaamaan jo hiljalleen rajoja ja voisin tammikuussa hiljalleen mennä valmistelemaan saarta asiakkaita varten.
 

 
Mitä ikinä tässä lähitulevaisuudessa tuleekaan tapahtumaan, on sen varmasti tarkoitettukin tapahtuvan. Vaikka oma mieli aina välillä maalaakin näitä ahdistuneita kuvia tulevaisuudesta, niin tiedän kuitenkin sen kaiken olevan ohimenevää. Tiedän elämän olevan ihan hyvää juuri nyt ja aurinkoisemman huomisen pakosti tulevan. Olen yleensä ihminen, joka yrittää nähdä jokaisessa asiassa jotain hyvää ja positiivista, mutta kieltämättä tänä syksynä se on ajoittain ollut hieman haastavaa. Olen myös ihminen, joka on aina odottanut seuraavaa seikkailua, suunnitellut tulevaa ja tarttunut hulluihin ideoihin. Tämä aikakausi kuitenkin on pakottanut minut malttamaan ja odottamaan. Ehkäpä tämä korona on itselle siinä mielessä ihan hyvä oppitunti, että joutuu hieman pysähtymään ja tarkastelemaan omaa elämää. Pitäisikin vain enemmän keskittyä haalimaan iloisia sekä positiivisia asioita ympärille ja nauttia niistä pienistä arjen hetkistä.
 

 
Tarinoita paratiisista voi käydä lukemassa täältä.